Liian usein verkkokoulutukset ja virtuaaliset livekoulutukset voivat olla melko tuskallisia. Eittämättä fasilitoiminen missä tahansa ympäristössä on haasteellista, mutta se tuntuu olevan tuplasti haasteellisempaa virtuaalisessa ympäristössä. Osallistujat eivät ole yhtä aktiivisia kuin kasvokkain tapahtuvissa tapaamisissa, ja joskus vaikuttaa siltä, etteivät he edes välitä! Kaiken lisäksi useita virtuaalisia tapahtumia leimaavat tekniset ongelmat. Vaikuttaisi siltä, ettemme tiedä miten toimia verkossa, saatikka kuinka saada aikaan oppimista. Emmekä me aina tiedä, ettemme tiedä. Ei tämä kuitenkaan ole mitään rakettitiedettä. Muutaman keskeisen asian huomioimalla varmistamme, että sekä me että osallistujamme saamme aikaan oikeasti onnistuneen virtuaalisen koulutuskokemuksen.
Opeta osallistujia olemaan virtuaalisissa ympäristöissä
Miten me opimme oppimaan luokkahuoneessa? Milloin opimme missä itse rakennus sijaitsee, missä luokka, tai missä oli oma pulpettimme? Milloin me opimme tietämään, millainen on koulu ylipäätään? Milloin me opimme, kuinka oppimisprosessin aikana käyttäydytään – kuinka olla kunnioittava opettajaa kohtaan, tai kuinka osallistua tunnilla? Me opimme oppimaan erittäin aikaisin, ja olemme tehneet sitä koko sen ajan, kun olemme kasvaneet. Peruskoulun jälkeen, kun olemme siirtyneet toisen asteen koulutukseen ja tästä taas seuraavalle asteelle, samat mallit ovat edelleen vaikuttaneet meidän käytökseemme oppijoina, ja koulutuksen infrastruktuuri on muistuttanut edelleen peruskoulun omaista ympäristöä. Vaikka olisimme istuneet luennolla suuressa auditoriossa, ympäristö on ollut edelleen sellainen, että joku luennoi huoneen etuosassa ja me muut istumme penkeillä kuuntelemassa ja välillä osallistumassa keskusteluun. Tilanne on sama myös monissa organisaatioiden koulutuksissa, eli me keräännymme yhdessä tiettyyn koulutustilaan, ja koulutusta vetää kouluttaja tai fasilitaattori, jota me muut kuuntelemme.
Kuinka me sitten opimme oppimaan virtuaalisessa ympäristössä? Emme me oppineet. Meille vain lähetettiin linkki virtuaaliseen tilaan ja siitä menoksi.
Yksi suurimmista virheistä, kun siirrytään virtuaaliseen koulutukseen, on osallistujien unohtaminen. He saattavat saada vahvistusviestin tilaisuuteen osallistumisesta, mutta eivät aina sen kummempia ohjeita siitä, mitä heiltä osallistujina odotetaan tai mitä heidän odotetaan tilaisuudessa tekevän (passiivinen osallistuminen vs. aktiivinen osallistuminen). Tietynlainen vastuu oppimisesta siirtyy enemmän osallistujalle, mutta se ei vähennä tarvetta tietää, miten ympäristössä tulisi toimia. Kun ajatellaan perinteistä luokkahuonekoulutusmallia, luokkahuone on aina luokkahuone, joten me tiedämme yleensä etukäteen, mihin meidän odotetaan osallistuvan, ja meillä on olemassa skeemat, tai toimintakartat, miten toimia koulutusympäristössä. Virtuaalisessa koulutuksessa näin ei aina ole.
Virtuaalisen kouluttajan tai fasilitaattorin tehtävä on opettaa osallistujia olemaan ja toimimaan virtuaalisissa ympäristöissä. Kuinka aktiivista osallistumista osallistujalta odotetaan. Kuinka kirjaudutaan sisään itse alustalle. Kuinka käyttää chatia vaikka esittelyyn, kuinka käyttää kameraa, kuinka käyttää piirtotyökaluja ja kirjoittaa slidelle tai valkotauluun, kuinka viitata tai käyttää eri emojeja (mikäli alustalla ne ovat käytössä) ja näin edelleen. Me määrittelemme, kuinka virtuaalinen ympäristö toimii ja miten eri työkaluja hyödynnetään ja käytetään, mutta meidän velvollisuutemme on opettaa se osallistujille, mielellään jo etukäteen. Työkaluja voi opettaa toki koulutuksen ohessa, mutta tiedot siitä, mitä osallistujalta odotetaan, tai että hän pääsee esimerkiksi testaamaan verkkoympäristöä etukäteen ns. testihuoneessa tulisi antaa osallistujan tietoon riittävän ajoissa ennen itse koulutustapahtumaa. Tämä lisää osallistujan sitoutumista itse koulutukseen.
Opettele teknologia unohtaaksesi sen
Teknologia itsessään ei ole osallistava tai aktivoiva. Se mitä me teemme teknologiaa hyödyntäen ratkaisee, olemmeko osallistavia ja aktivoivia. Jotta ensimmäinen prosessi (opeta osallistujia olemaan virtuaalisissa ympäristöissä) onnistuu, meidän täytyy tuntea käyttämämme verkkokoulutusalusta läpikotaisin. Tietää ja tunnistaa joka ikinen pienikin ominaisuus siitä. Mutta sen jälkeen, meidän on päästävä sen yli ja unohdettava se.
Jos virtuaalisen koulutuksesi tarkoitus ei ole kouluttaa osallistujaa käyttämään itse verkkokoulutusalustaa, kukaan osallistuja ei ole koulutuksessa oppiakseen kuinka käyttää alustan jokaista ominaisuutta. Osallistujat tulivat oppiakseen siitä aiheesta, joka on päivän agendalla, hyödyntäen alustan tarjoamia työkaluja jotka edesauttavat oppimista ja vuorovaikutusta. Jotta voit oikeasti keskittyä sisältöösi, sinun täytyy saada alusta katoamaan. Unohtaa ja saada osallistujat unohtamaan, että opimme teknologian avulla. Kuinka moni miettii teknologiaa, kun vaikka kirjoittaa dokumenttia wordilla tai tekee PowerPoint-esitystä? Aika harva, koska siitä on tullut meille rutiinia, tavallista hommaa, joka on osa päivittäistä tekemistämme. Meidän pitäisi pyrkiä samaan myös verkkokoulutusalustan osalta. Siihen, että osallistujat unohtavat – samoin kuin me fasilitaattoreina, käyttävänsä teknologiaa. Ja ainoa tapa päästä tähän on oppia tuntemaan alusta niin hyvin, ettei sinun tarvitse miettiä sen ominaisuuksia, kun koulutat.
Varmista osallistujien mahdollisuus vaikuttaa oppimiskokemukseen Ihmiset tukevat ympäristöä ja aloitteita, joita he auttavat luomaan. Jos vaikka ajattelemme muutosta, niin meidän on helpompi suhtautua muutokseen ja uusiin toimintamalleihin, kun me olemme itse olleet mukana luomassa niitä ja muokkaamassa ympäristöämme sopimaan omaan toimintaamme. Tämä pätee yhtä lailla oppimiseen. Meidän täytyy pystyä antamaan osallistujien vaikuttaa omaan oppimiskokemukseensa. Kun autat osallistujia ottamaan osaa aktiviteetteihin, ja samalla myös tietyllä tavalla ohjaamaan aktiviteettien kulkua, tällä on valtava merkitys oppimiskokemukseen. Kokenut fasilitaattori tietää, että joskus parhaimmat tulokset saadaan poikkeamalla suunnitellusta suunnitelmasta ja tämä on täysin totta myös virtuaalisessa koulutuksessa. Tässä taas tullaan siihen, että kun tunnet käyttämäsi alustan läpikotaisin ja tietysti tunnet koulutettavan asiasisältösi yhtä hyvin, voit antaa suunnittelemattomille aktiviteeteille ja ”hetkessä elämiselle” tilaa ilman, että lopputulos kärsii.
Tämä myös suuntaa koulutuksen fokuksen käytäntöön, eli että me pidämme osallistujan kaiken koulutuksen keskiössä ja varmistamme vuorovaikutuksen ja dialogin avulla, että he saavat koulutuksesta konkreettista hyötyä. Viimeinen asia mitä me haluamme on, että osallistujamme kokevat virtuaalisen koulutuksen tai tapahtuman olevan ajan hukkaa, koska he ns. hukkuivat taustakohinaan eivätkä olleet aktiivinen osa tapahtumaa. Ei kaiken aktiviteetin tarvitse olla suurta, vaan pienilläkin asioilla on merkitys, kuten esimerkiksi sillä, että osallistujat voivat keskustella chatin kautta. Mutta jos heidän ainoa roolinsa on kuunnella, se ei sitouta osallistujaa lopputulokseen ja harvoin johtaa saadun tiedon soveltamiseen.
Kaiken kaikkiaan, meillä ei ole aikaa hukattavana huonoihin koulutuskokemuksiin, olivat ne virtuaalisia tai kasvokkain tapahtuvia. Osallistujat haluavat enemmän aktiivista tekemistä ja olla osa sosiaalisesti jaettua oppimiskokemusta. Meillä kouluttajina on vastuu virtuaalisen tapahtuman onnistumisesta. Meidän täytyy kyetä soveltamaan näitä suuntaviivoja koulutuksiimme, ja lisäämällä oma persoonallisuutemme ja luovuutemme peliin, me voimme rakentaa oikeasti merkityksellisiä oppimiskokemuksia myös virtuaalisesti.